perjantai 3. marraskuuta 2017

Tuikkii rakkaus


Rapiseva routa
Puut, jotka riisuutuvat
Patsaiksi jähmettyneet lehdet
Äkkipimeyden kehto, jonka pohjalla tähdet

(Tulvivassa joessa tuikkii rakkaus)

Blogini on muuttumassa salaiseksi. Sain teiltä aivan ihania kommentteja edelliseen postaukseen, kiitos niistä.
Nyt olisi viimeinen mahdollisuus jättää s-postiosoite ja pieni kertomus itsestäsi, jos haluat jatkaa blogini lukemista. Seuraavilta lukijoilta tarvitsisin vielä s-postit:

- Niina
- lethallan
- Noora L

Niille, jotka eivät jatka lukemista salatulla puolella haluan toivottaa paljon kiitoksia, että olette seuranneet matkaani, siunausta ja kourallisen rakkautta.

lauantai 7. lokakuuta 2017

Blogi muuttuu salaiseksi

Jos haluat jatkaa blogini lukemista, kirjoita tähän postaukseen kommenttisi, jossa kerrot sähköpostisi ja vähän itsestäsi.

- Nimi (etunimi ainakin)
- Ikä
- Ammatti
- Asuinpaikkakunta
- Miksi luet blogiani

En julkaise kommentteja, joten voit luottamuksella kertoa esim. Nimesi. Tämän blogin salaamisen joudun tehdä sen vuoksi, ettei blogiani pääse lukemaan enää kuin valitut, koska blogi on levinnyt eräille ihmisille.
Lukijoiden, jotka ovat kommentoineet useasti, ei tarvitse kuin ilmoittaa sähköposti. Tunnistan kyllä teidät.

Saatte sähköpostiinne linkin, jolla pääsette seuraamaan blogiani (huom. Kannattaa tallentaa blogin sivu, koska linkin voi aktivoida vain kerran).

lauantai 23. syyskuuta 2017

Toivon kultaama



Olen taas puhjennut toivon kukkaan. Menen eteenpäin; kivuissa, mutta menen kuitenkin. On ollut pari parempaa päivää, ja jaksan taas kurkistaa pimeyden lävitse.

Meillä oli ihanat häät. Meidät vihittiin Uspenskin katedraalissa ja juhlat jatkuivat vanhassa tehdashallissa. Olimme kutsuneet yli 100 vierasta, mutta vain 65 tuli. Tietysti harmittaa, että niin moni tärkeä ei päässyt, mutta sellaista elämä on.
Vointini oli aika huono, johtuen akuutista terveysvaivasta (mikä tuuri taas), mutta selvisin. Saimme koristeltua juhlapaikan upeaksi, ruoka oli ihanaa, puheet loistavia. Meillä oli aika paljon musiikkiesityksiä ja hengellisyyttä häissä. Minulla on luonnoksissa teksti koko hääpäivästä, mutta se ei ole vielä valmis.

Häiden aikaan kristallisoituvat myös ystävyydet. Olen niin ilahtunut ystävien ja lähipiirin avuliaisuudesta häiden järjestelyissä. Ja minulle oltiin järjestetty mahtavat polttarit, täysin yli odotusteni.

Avioliitto on alkanut ihanasti, hyvin tasaisesti. Häämatkaa emme tehneet, koska nuorin lapsemme on vasta vähän yli 1,5 vuotta. Mutta häämatkaa kyllä suunnittelemme sitten, kun lapset ovat vähän isompia.

Olen ollut nyt flunssassa yli viikon. Koulussa olen kuitenkin käynyt kolmesti viikossa. Esikoinen käy kerhossa, ja isovanhemmat ovat hoitaneet kuopusta meillä. Tietysti kotona on eniten opiskeltavaa. Aikamoista sirkusta arki on tällä hetkellä, mutta nautin siitä kuitenkin.

Koen olevani onnekkaassa asemassa, kun minulla on tällä hetkellä hyvä lääkärisuhde. Aiemmin olen ollut riepoteltavana lääkäriltä toiselle. Nyt on helpompaa, kun yksi sama hoitaa asioitani.
En ole saanut edelleenkään diagnoosia, mutta en oikeastaan tarvitse sitä. Fibromyalgia-diagnoosi vaikeuttaisi osittain asioita, jos tulisi jokin uusi, akuutti kipu, ja kaikki pistettäisiin silloin fibron piikkiin. Minulla on paljon neurologisia oireita yhä, mutta niiden ei pitäisi johtua mistään neurologisesta sairaudesta. Tilannetta kuitenkin seuraillaan. Osa oireista voi johtua lääkityksestäni.

Odotan elämässä tällä hetkellä sitä, että saisin itseni lopullisesti kuntoon. Että löytäisin tasapainon kipujen kanssa. Että valmistuisin joskus vuonna x. Että voitaisiin ostaa sitten talo jostain maalta.
Nämä haaveet ovat hyvin sirpaleisia johtuen kivuistani ja terveydestäni.
Tietysti eniten haaveilen perheen kanssa vietetystä ajasta, niistä kullatuista hetkistä, jotka saavat loistonsa syksyn lehtikirjon kanssa.

torstai 14. syyskuuta 2017

Pikapäivitys

Olen niin lähellä luovuttamista. En jaksa enää opiskelua kovien kipujen kanssa. Aion ehkä jotenkin räpiköidä tämän periodin, mutta kuukauden päästä lääkärikäynnillä pyydän ensimmäisen sairasloman.

Koulua on takana vasta vajaa viikko, lääkärissä olin maanantaina, ja tilanne oli kohtalainen silloin. Heti luentojen alettua kivut kovenivat.
Hyvä juttu on se, että tilannettani seurataan säännöllisimmillä käynneillä.

Häistäkään en ole ehtinyt/jaksanut kirjoittaa, kun todellisuus on iskenyt niin pahasti kasvoihin. Miksi minun täytyy kärsiä? Mitkä on minun vaihtoehdot elämässä? En jaksa tolkuttomasti syödä lääkkeitäkään.

torstai 3. elokuuta 2017

Elossa


Ajattelin päivittää lyhyesti blogia. Kesä on mennyt lasten kanssa ollessa, häitä järjestellessä, keikkatöitä tehdessä, mökkeillessä ja sukuloidessa. Tarkoitukseni oli pyhittää kesä vain häiden järjestelylle, mutta kun töitä tuli, niin otin vastaan mielelläni.

On ollut todella kiire. Kipu- ja oiretilanne ei ole helpottunut kiireestä ja stressistä, enkä edes päässyt sisätaudeille tutkimuksiin. Keväällä oli älytön pahenemisvaihe, mutta nyt on aavistuksen helpompaa. En ainakaan heräile voimakkaaseen röyhtäilyyn ja hengenahdistukseen öisin. Onneksi on lääkkeitä.

Yksi läheisemme on sairastunut vakavasti, joten kesä on mennyt vähän suruhuurteessakin, ja ajaessa katsomaan häntä pitkän matkan päähän.

Silmät risteilevät lääkkeistä, inhoan tätä väsymystä, joka pakottaa nukkumaan 9-13 tuntia yössä. Häihin on aikaa enää viikko. Vielä täytyisi hankkia hääkarkit, leipoa 160 lusikkaleipää, organisoida, järjestellä. Joka päivä menee viesteihin ja puheluihin vastatessa.
Mutta viikon päästäni unelmani toteutuu, ja kävelen alttarille elämäni miehen kanssa.

Kirjoitan enemmän, kun aikaa on taas. Ensi viikolla esikoinen aloittaa kerhon, ja häiden jälkeen pitäisi taas keskittyä kurssien tekemiseen. Mutta nyt yritän pysyä tässä rakkauskuplassa elokuun.

torstai 27. huhtikuuta 2017

Älä koskaan lakkaa toivomasta


Yritän kiivaasti pysyä tässä elämässä kiinni, vaikka paperit ovat taas täynnä epikriisejä, sähköisiä reseptejä ja verikoetuloksia. Lääkäri myönsi, että neurologi teki virheen heittäessään minut pois marraskuussa. Olen kuulemma liian kiltti, ja se on ihan totta. En uskalla pistää vastaan, enkä kertoa usein edes todellista tilannettani.
Olen tässä parin kuukauden aikana käynyt neljästi lääkärissä mukaan lukien päivystys, ja vielä viides olisi tulossa, ennen kuin päätetään, minne seuraavaksi lähetetään. Kun niin moni elin oireilee kipujen lisäksi, tilanteestani on hankala saada kiinni. Asiat, joita olen pitänyt normaaleja elimistössäni, ovat lääkärin mielestä poikkeavia.

Olen silti onnellinen. On paljon ilon aiheita. Ensinnäkin kolme läpimennyttä tenttiä ja enää yksi jäljellä, ihanat lapset ja ystävät, tuleva aviomies ja liikunta, joka pitää mieleni kasassa. En tiedä, miten olen onnistunut selviytymään tästä kaikesta opiskelusta kipujen ja lasten kanssa, ja vielä kun vanhempani ovat toisella puolella maailmaa, mutta tässä olen.

Hääjärjestelyistä olemme hoitaneet viime aikoina lasten puvut, hotelliyön (emme ole olleet erossa lapsista yhtään yötä paitsi esikoisen vauva-aikana kun vointini oli huono, niin tuntuu luksukselta viettää yö muualla) ja kutsut on lähetetty/annettu suurimmalle osalle. Hääpukukin on vaihtunut ajatuksissa monta kertaa, mutta lähipäivinä laitan sen täydellisen tilaukseen, ja toivon pysyväni päätöksessä. Paino on ropissut alas, ja olen niin sanotusti hääkunnossa, ja nyt saankin pitää huolen riittävästä syömisestä.
Häissä on yllättävän paljon työtä, sellaista jatkuvaa selvittelyä. Mutta kaikki on sen arvoista.

Vaikka kroppani sanoo irti itsensä milloin kipujen, milloin refluksin tai muiden oireiden vuoksi, olen kiitollinen elämästäni. Toivo on niin kova, se tanssii pajuketojen tahdissa, jotka ovat kuin pilvenhattaroita maan tasalla.

lauantai 25. helmikuuta 2017

Askel taaksepäin



Sen jälkeen, kun yhtenä iltana iski viiltävänkovat iskut korvaan niin etten pystynyt puhua, ja nukkumaan mennessä käsivarressa tuntui siltä, kuin joku painaisi kuumalla silitysraudalla, päätin, etten enää jaksa. Jatkuvaa polttavaa kipua koko kehossa ja muut oireet päälle. Olen totaalisen loppu opiskelemaan samalla kun koko kroppa on tulessa. Välillä on onneksi helpompia hetkiä.

YTHS:lle oli lääkärille kahden kuukauden jonot, mutten aio sinne asti odottaa.
Terveysasemalle pääsen kolmen viikon kuluttua omalääkärille. Toivon vain ymmärrystä, diagnoosia ja lähetettä. Ehkä sairaslomaakin. Ainakin YTHS:ltä sanottiin, että kuuluisin erikoissairaanhoidon piiriin.

Reumatautia mietittiin viimeksi syksyllä neurologilla, mutta sitä ei kuitenkaan alettu tutkia. Ongelma terveysasemalla on usein vain yhteen oireeseen keskittyminen. Toivon, että lääkäri kuuntelisi kaikki oireet, ettei tarvitsisi kasvattaa tätä diagnoosipinoa entisestään.

Uskon, että kaikille sairauksilleni ja oireilleni löytyy yhteinen tekijä. Onhan tätä lääkärissä juoksemisrumbaa kestänyt jo vuodesta 2013 asti esikoisen syntymisen jälkeen. Omalla kohdallani raskaus on se, joka on molemmilla kerroilla laukaissut vuorellisen sairauksia. Siksi tuo tekijä olisi tärkeää saada selville, uskallanko raskautua enää koskaan. Vaikka suunnitelmissa se ei olekaan, elleivät kivut väisty jossain vaiheessa.

Näinä vaikeina hetkinä korostuu ystävien merkitys. Kiitos tuhannesti kaikille, jotka ovat sanoneet kannustavan kauniita sanoja niin kasvokkain kuin ruudulla. En voi sanoin kuvailla, kuinka kiitollinen olen teistä jokaisesta, ja kaikista, jotka elävät kanssani elämääni, myös teistä ihanista lukijoista.

Luovuttaa en aio. Haluan yhä joskus valmistua ja päästä työelämään ja toteuttaa unelmiani. Vaikka tieni sinne on varmasti kivikkoinen ja paljon hitaampi kuin muiden.

Huomenna suuntaan lasten kanssa vajaa viikoksi maaseudun rauhaan isovanhemmille. Suunnitelmissa on hautautua tenttikirjojen pariin ja ulkoilla paljon, nauttia metsien ja peltojen kaikkeudesta.

Odotan jo kovasti, että vanhempani palaavat loppukeväästä toiselta mantereelta. He ovat asuneet siellä jo puoli vuotta.
Toivoni on kovasti siinä, että kivutkin lievittyisivät, kun saisin enemmän apua lastenhoidossa: stressi vähenisi ja saisin enemmän levättyä.

Ja häät. Se tuo valtavasti toivoa ja onnea, kun tiedän, että saan sanoa tahdon rakastamalleni miehelle kaikkien läheisten läsnäollessa loppukesän pimeyden tuoksussa.

keskiviikko 22. helmikuuta 2017

Hääpukua metsästämässä



Ensimmäinen asia hääpukua miettiessäni oli budjetti. Olisi ihana kierrellä morsiuspukuliikkeitä kaason kanssa ja ostaa sieltä puku, mutta puku tulisi maksamaan 1000€ vähintään.
Selasin paljon käytettyjä pukuja Facebook-kirpputoreilta, mutta monet olivat väärän kokoisia ja ei-pestyjä. Pelkkään pesuun ja pienennykseen olisi uponnut jo saman verran rahaa kuin netistä tilattuun uuteen, ja lisäksi paljon aikaa ja vaivaa.

Joten päädyin selailemaan hääpukusivustoja, niitä kuuluisia "Kiina-halpisversioita". Monilla sivustoilla on kuitenkin kuvia puvuista asiakkaiden päällä ja heidän kommenttejaan ostamistaan puvuista. Ainakin tähän mennessä puvut ovat olleet juuri sellaisia kuin mallin päällä.


Päädyin ensiksi tämäntyyppiseen lumivalkoiseen pukuun, koska se on juhlava ja hihaton. Hihattomuudessa on silti riski, että pukua voi joutua kiskomaan ylös vähän väliä. Ja vaikka prinsessamaiset, muhkeat puvut ovat kauniita, en kuitenkaan ole tyyliltäni kovin prinsessamainen.


Seuraavaksi rakastuin merenneitopukuihin. Katsoessani itseäni peilistä tajusin, että merenneitomalli sopisi ehkä fitness-kunnossa olevalle ja pitkälle naiselle, muttei minulle, lyhyelle ja epäfitness-vartaloiselle. Ajatus muutenkin kokovartalomyötäisestä puvusta sukulaisten edessä ei nappaa. Jos menisimme naimisiin ulkomailla merenrannalla kahdestaan, puku olisi täydellinen.



Tuli harkittua myös muita värejä. Turkoosia ja beigeä lähinnä. Mutta valkoinen on niin puhdas ja klassinen hääpuvun väri, etten halunnut antaa muille väreille sijaa, vaikka puvut upeita ovatkin.



Tämäntyyppisestä puvusta haaveilin myös, jossa hihat laskeutuvat kauniisti käsivarsille, mutta tulin kuitenkin tulokseen, että se olisi liian paljastava minulle.


Lopulta löysin sen oikean. Norsunluunvalkoisen, herkän ja kauniin. Juuri herkkyys oli se kriteeri, jolla valitsin puvun. Haluan puvun kuvastavan persoonallisuuttani, kuitenkin niin, että se korostaa myös naisellisuuttani.
En aio kuitenkaan paljastaa pukua täällä, koska blogi on mieheni tiedossa, ja haluan hänen näkevän minut "ensimmäistä kertaa" vasta hääpäivänä.

Aion tilata puvun keväällä hyvissä ajoin. Luulen, että joudun käymään ompelijalla, jos puku onkin liian iso tai ei istu jostain kohti.
Tavoitteena olisi karistaa vielä viisi kiloa elokuuhun mennessä, niin olisin tyytyväinen. En ole millään häädieetillä, vaan pyrin syömään terveellisesti ja liikkumaan säännöllisesti. Pysyvästä elämäntapamuutoksesta on kyse. Jossain vaiheessa aion alkaa gluteenittomalle ja maidottomalle dieetille ja katsoa, miten kivut siihen reagoivat.

Unelmien puku on siis löytynyt.


lauantai 18. helmikuuta 2017

Kuin etsisi helmeä jokisimpukoista



Ollut taas astetta raskaampaa. Kivut ovat yltyneet sekä kasvoissa että kropassa maanantaisen hammaslääkärikäynnin jälkeen, kun porattiin oikealta puolelta.
Samat vanhat oireet pysyvät myös mukana. Välillä on mielessä käynyt lääkäriin raahautuminen, mutta jaksaako sitä taas uutta tutkimusrumbaa? Olen niin väsynyt avaamaan tarinaani yhä uudestaan, kuin etsisi helmeä jokisimpukoista ja vääntäisi kuoret auki kerta toisensa jälkeen. Jos vuoden tutkimusten jälkeen kolmoishermokivulleni ei saatu diagnoosia neurologisella, en usko, että kropankaan kivuille saadaan. On ihan normaalia, että välillä näkökenttää varjostaa hento harso, silmä nykii puoletta vuotta, ruokaa on välillä hankala saada nieltyä, kipukohdat kropassa punoittavat, kädet ja jalat kutisevat ja kihelmöivät.

Välillä uuvuttaa, kuinka paljon joudun tehdä töitä sen eteen, että pysyn tässä kunnossa terveyden suhteen. Ruokavalio, aerobinen liikunta, fysioterapiaharjoitteet, pitkät unet, lääkkeet, päihteettömyys (ei ongelma, mutta olisi kiva ottaa yksi lasi joskus tai edes omissa häissä alkumalja). Kuitenkin olen kiitollinen Jumalalle siitä, että tilanteeni on näinkin hyvä. Olen kotona, en sairaalassa. Ja elän.

Häiden järjestely on tällä hetkellä ajatuksen tasolla. Kohta pitäisi ainakin alkaa tilata kutsuja ja koristeita.
Keskityn ensin läpäisemään tentit (välillä sitä tulee mietittyä polttavissa kivuissa, mikä järki tässä on). Mutta ainakin yritän kiihkeästi pysyä tässä elämässä kiinni, saada koulutuksen jossain hamassa tulevaisuudessa, jotta voisin tarjota hyvän tulevaisuuden lapsilleni. Välillä kaikki on pirstaloitumassa, mutta sitten saan jostain toivon koukusta kiinni ja riipun siinä kuin hopeakimalteinen kala, mutta edes roikun.

perjantai 3. helmikuuta 2017

Suuria uutisia




Palasin yliopistolle parina päivänä viikossa. Välillä opiskelu tuntuu hienolta, välillä taas mietin, kuinka voisin olla jossain muualla kuin puuduttamassa itseäni akateemisilla kirjoilla. Kuopus jää itkemään aina perääni kotiin isin kanssa melkein koko ajaksi, kun olen poissa. Lähteminen tuntuu pahalta, vaikken ole kuin neljä tuntia poissa. Mutta silti.

Yhtenä päivänä välähti mieleeni ala, jota voisin opiskella. Katsoin pääsykoevaatimukset, ja siihen tarvisi opetella kokonaan uusi asia. Treenaamiseen menisi ainakin pari vuotta. Kiinnostus vähän lopahti, mutta mietin silti asiaa päivittäin, mitä jos.
En vain meinaa uskaltaa lopettaa yliopistoa. Tuntuu, että putoan lopullisesti kaikesta, ja päädyn lähikaupan kassalle. Vaikka mielekäs työ sekin on, pidän kovasti asiakaspalvelusta, mutta kapasiteettia olisi muuallekin.

Olin ylistämässä (siis soittamassa) seurakunnassa jokin aika sitten. Yksi nainen tuli rukoilemaan eteen. Yhtäkkiä hän kääntyi taaksepäin katsoen minuun ja sanoi:
"Sinä tulet parantumaan kokonaan sairaudestasi. Jumala puhui minulle juuri. Kuolemanpelkosi on murrettu."
En tuntenut naista eikä hän minua. Liikutuin vähän lavalla, että joku puhui niin spontaanin syvästi minulle. Tapasin naisen kokouksen jälkeen ja hän kehotti minua vain uskomaan, että olen parantunut. Vaikka olisi oireita.

Muutama päivä tapahtuneen jälkeen aloin laskea lääkeannosta. Kivut vain yltyivät parissa päivässä, joten palasin tuttuun ja turvalliseen annokseen. Kivut tuntuvat nykyään koko kropassa, silmissäkin.


Sitten pääsenkin kertomaan elämäni yhden suurimmista uutisista.
Mieheni sydän on auennut avioliitolle, monen vuoden rukoilun jälkeen. Ja mieheni on asiasta hyvin onnellinen, luonnollisesti myös minä.

Kirkko ja hääpaikka on jo varattu, samoin valokuvaaja ja kampaaja, onneksi sain ammattilaiset, hyvät ystävät näihin tehtäviin.
Kirkko on Suomen suosituimpia, ja olin varma, että sinne olisi monen vuoden jonot. Pikaisen rukoilun jälkeen soitin kirkkoon, ja sain tietää, että tälle kesälle oli vielä vapaita vihkimisaikoja, mikä oli virkailijan mukaan poikkeuksellista.

Hääpaikka oli työn takana, koska pääkaupunkiseudun suosituimmat hääpaikat ovat varattu jo sitä seuraavallekin kesälle. Ja kaikki on älyttömän kallista, tilavuokrat pilvissä.

Kävimme katsomassa pari seurantaloa ja yhden museon, mutta ne eivät olleet mitään mahtavia elämyksiä. Ensimmäisen omistaja asui yläkerrassa ja paikka oli muutenkin vähän sotkuinen. Toinen paikka oli muuten hieno, mutta vähän kummituskartanomainen ja ikkunat rumat. Nämä kaksi seurantaloa sijaitsivat muutenkin metsän keskellä, joten olisi pitänyt ottaa vieraille bussikuljetus. Museossa ei taas ollut minkäänlaista hohtoa ja se oli keskellä vilkasta tieliikennettä.

Mutta löysimme ihanan hääpaikan puolen tunnin matkan päästä kirkolta, vanhan tehdashallin, ja vielä edullisen. Se ei tuota mitään wau-elämystä vaan pikemminkin neutraalin vaikutelman. Pienellä koristelulla siitä saa kuitenkin kauniin. Ja vanhoissa rakennuksissa on aina nostalgiaa.

Olen niin innoissani häiden järjestämisestä.
Meille ei tule mitkään suuren budjetin häät, mutta haluan kuitenkin yrittää tehdä hääjuhlastamme meidän näköisen. Meidän häissä tulee olemaan hyvää ruokaa, kohtuudella alkoholia, musiikkia ja hengellisyyttä. Koska kuulumme mieheni kanssa eri kirkkokuntiin, ovat molemmat suuntaukset häissämme esillä. Uskon että ne tuovat yhdessä juhlaamme pyhyyttä, koskettavuutta ja iloa.

Sen vuoksi siis pientä hiljaiseloa on ollut, kun olen ollut hääsuunnittelujen ja tenttikirjojen parissa. Yllättävän paljon voi yhteen päivään mennä aikaa ja suunnittelua, puheluita ja sähköposteja.

Kiinnostaisiko teitä lukea enemmänkin hääjutuista?