lauantai 18. helmikuuta 2017

Kuin etsisi helmeä jokisimpukoista



Ollut taas astetta raskaampaa. Kivut ovat yltyneet sekä kasvoissa että kropassa maanantaisen hammaslääkärikäynnin jälkeen, kun porattiin oikealta puolelta.
Samat vanhat oireet pysyvät myös mukana. Välillä on mielessä käynyt lääkäriin raahautuminen, mutta jaksaako sitä taas uutta tutkimusrumbaa? Olen niin väsynyt avaamaan tarinaani yhä uudestaan, kuin etsisi helmeä jokisimpukoista ja vääntäisi kuoret auki kerta toisensa jälkeen. Jos vuoden tutkimusten jälkeen kolmoishermokivulleni ei saatu diagnoosia neurologisella, en usko, että kropankaan kivuille saadaan. On ihan normaalia, että välillä näkökenttää varjostaa hento harso, silmä nykii puoletta vuotta, ruokaa on välillä hankala saada nieltyä, kipukohdat kropassa punoittavat, kädet ja jalat kutisevat ja kihelmöivät.

Välillä uuvuttaa, kuinka paljon joudun tehdä töitä sen eteen, että pysyn tässä kunnossa terveyden suhteen. Ruokavalio, aerobinen liikunta, fysioterapiaharjoitteet, pitkät unet, lääkkeet, päihteettömyys (ei ongelma, mutta olisi kiva ottaa yksi lasi joskus tai edes omissa häissä alkumalja). Kuitenkin olen kiitollinen Jumalalle siitä, että tilanteeni on näinkin hyvä. Olen kotona, en sairaalassa. Ja elän.

Häiden järjestely on tällä hetkellä ajatuksen tasolla. Kohta pitäisi ainakin alkaa tilata kutsuja ja koristeita.
Keskityn ensin läpäisemään tentit (välillä sitä tulee mietittyä polttavissa kivuissa, mikä järki tässä on). Mutta ainakin yritän kiihkeästi pysyä tässä elämässä kiinni, saada koulutuksen jossain hamassa tulevaisuudessa, jotta voisin tarjota hyvän tulevaisuuden lapsilleni. Välillä kaikki on pirstaloitumassa, mutta sitten saan jostain toivon koukusta kiinni ja riipun siinä kuin hopeakimalteinen kala, mutta edes roikun.

Ei kommentteja:

Lähetä kommentti

Jokainen sana on merkityksellinen.
Vastaan kommenteihin blogiini.