torstai 27. huhtikuuta 2017

Älä koskaan lakkaa toivomasta


Yritän kiivaasti pysyä tässä elämässä kiinni, vaikka paperit ovat taas täynnä epikriisejä, sähköisiä reseptejä ja verikoetuloksia. Lääkäri myönsi, että neurologi teki virheen heittäessään minut pois marraskuussa. Olen kuulemma liian kiltti, ja se on ihan totta. En uskalla pistää vastaan, enkä kertoa usein edes todellista tilannettani.
Olen tässä parin kuukauden aikana käynyt neljästi lääkärissä mukaan lukien päivystys, ja vielä viides olisi tulossa, ennen kuin päätetään, minne seuraavaksi lähetetään. Kun niin moni elin oireilee kipujen lisäksi, tilanteestani on hankala saada kiinni. Asiat, joita olen pitänyt normaaleja elimistössäni, ovat lääkärin mielestä poikkeavia.

Olen silti onnellinen. On paljon ilon aiheita. Ensinnäkin kolme läpimennyttä tenttiä ja enää yksi jäljellä, ihanat lapset ja ystävät, tuleva aviomies ja liikunta, joka pitää mieleni kasassa. En tiedä, miten olen onnistunut selviytymään tästä kaikesta opiskelusta kipujen ja lasten kanssa, ja vielä kun vanhempani ovat toisella puolella maailmaa, mutta tässä olen.

Hääjärjestelyistä olemme hoitaneet viime aikoina lasten puvut, hotelliyön (emme ole olleet erossa lapsista yhtään yötä paitsi esikoisen vauva-aikana kun vointini oli huono, niin tuntuu luksukselta viettää yö muualla) ja kutsut on lähetetty/annettu suurimmalle osalle. Hääpukukin on vaihtunut ajatuksissa monta kertaa, mutta lähipäivinä laitan sen täydellisen tilaukseen, ja toivon pysyväni päätöksessä. Paino on ropissut alas, ja olen niin sanotusti hääkunnossa, ja nyt saankin pitää huolen riittävästä syömisestä.
Häissä on yllättävän paljon työtä, sellaista jatkuvaa selvittelyä. Mutta kaikki on sen arvoista.

Vaikka kroppani sanoo irti itsensä milloin kipujen, milloin refluksin tai muiden oireiden vuoksi, olen kiitollinen elämästäni. Toivo on niin kova, se tanssii pajuketojen tahdissa, jotka ovat kuin pilvenhattaroita maan tasalla.